Sinikka Nopolan avajaispuhe 26.10.2017

Avajaispuhe Helsingin kirjamessut 26.10

Sinikka Nopola

Kallion kirjastoon veneillään vuonna 2117

Itsenäisyytemme juhlavuosi – myös kirjan juhlavuosi – lähenee loppuaan. Kannattaa siis jo visioida, minkälainen kirja-Suomi meillä on, kun maamme on kaksisataavuotias.

Eletään vuotta 2117.

Ilmastonmuutos on ollut erittäin raju: Helsinki ja Turku ovat meren alla muutamia mäennyppylöitä lukuun ottamatta. (Uudeksi pääkaupungiksi on valittu Tampere. Eduskunta kokoontuu Sokos-Torni-hotellissa.) Helsingissä liikutaan mäeltä toiselle veneillä, ja yksi jäljelle jääneistä kaupunginosista on Kallio. Paperikirjoista suurin on tuhoutunut rajuissa tulvissa jo pari vuosikymmentä aiemmin, mutta säilyneet teokset ovat yleisön selailtavissa Kallion kirjaston vitriineissä.

Koska väestö on alhaisen syntyvyyden vuoksi ikääntynyttä, kirjastoon päivittäisesti veneilevien joukossa on paljon satavuotiaita, vuonna 2017 syntyneitä. Heistä enemmistö on naisia, yhä ahkeria lukijoita. He hamuilevat kirjaston kaariholvien alla vauva-aikojensa lempikirjoja, joista on säilynyt vain yksi: Puppe käy paloasemalla.

Kallion kirjasto toimii muiden kirjastojen ja kirjakauppojen tapaan myös uurnaholvistona. Lukemisen vähennyttyä kirjojen tarjontaa supistettiin jo noin vuonna 2080. Samaan aikaan todettiin, että tarvitaan lisätilaa vainajille. Niiden määrä on noussut räjähdysmäisesti syntyvyyden syöksyttyä ennätykselliseen laskuun. Vuonna 2117 vauvoja syntyy enää noin kymmenen vuodessa, vainajia taas kasaantuu kymmeniä tuhansia. Kallion kirjastossakin voi käydä hiljentymässä omaisensa uurnan äärellä.

Uurnaholvistot ideoivat kirjastoihin ja kirjakauppoihin Akateemisen ja Suomalaisen kirjakaupan johtajat. Myymälätilaa ei enää tarvittu, koska digikirjan suosio räjähti nousuun 2050-luvulla. Kirjakauppojen kahvilat on kyetty kuitenkin säilyttämään uurnaholvisto-monitoimitilassa. Moni asiakas hengähtää mielellään pressokupposen äärellä ennen kuin luovuttaa uurnan holviin.

Mutta palatkaamme nykyaikaan.

Suomihan on negatiivisten ihmisten maa: täällä on maahanmuuttovastaisuutta, homovastaisuutta, helsinkiläisvastaisuutta, naisvastaisuutta, miesvastaisuutta, lapsivastaisuutta ja rokotevastaisuutta.

Onko kukaan kertonut julkisesti olevansa ”kirjavastainen”. Tarkistin asian netistä. Yksikään ei myöntänyt. (Sen sijaan sieltä löytyi ainakin yksi ”kirjahyllyvastainen”. Perusteluna oli se, että nykykoti on pelkistetty, kirjat luovat sinne vain turhaa levottomuutta.)

Tein kuitenkin mielenkiintoisen havainnon: vaikka kirjavastaisuutta ei tunnusteta, ihmiset luovat kouristuneen tiukkoja systeemejä kirjojen läpikahlaamisen tueksi.

”Olen päättänyt lukea joka toinen viikko yhden teoksen! Pidän kirjapäiväkirjaa kaikesta lukemastani.”

Tai: ”Toivon että tulisin flunssaan! Saisin luettua kirjan.”

Eräs tuttava pyyhältää tuskaisena ohi: ”Kauhea kiire lukupiiriin! Ehdin lukea vain puoleen väliin, jonkun pitää referoida!”

Kirjan mainostetaan kuitenkin edelleen olevan ”nautinto”, jolloin sen tulisi vertautua kulinaariseen tai eroottiseen herkutteluun: ihmiset tuskin malttaisivat odottaa toiminnon suorittamista. Kadut olisivat työpäivien jälkeen täynnä lukuhimoisia ihmisiä säntäilemässä kirjastoihin ja kirjakauppoihin.

Harvoin esimerkiksi ruuan nauttimisesta sanotaan:

”En ole pystynyt koskaan täysillä keskittymään siihen.”

Jos kirjan lukemiseen tarvitaan systeemi ja houkutin, olisiko vika tarjonnassa? Kävin kirjakaupassa tutkimassa asiaa – juu, kyllä se oli kirjakauppa, koska raivasin tieni kirjahyllyille satiinirusettitarrojen, styroksirenkaiden, kimalleliimojen, akryylimattotarrojen ja punaisten huopasydänten lävitse. Löysin seuraavia teoksia: Rinkeli, Juures, Tomaatti, Muna, Hevonen, Lapaskirja, Sukkakirja, Pannunalunen, Tyyneys, Hiljaisuus, Vege, Lumiukko, Alku, Hygge, Empatia, Jere, Mauno, Alex, Juti, Tanner, ja romaanihyllystä löytyi kirja, jonka nimi oli O. Siis pelkkä o-kirjain! Kirja oli hirvittävän paksu, ainakin tuhat sivua, ei missään suhteessa lyhyeen nimeensä.

Syy, miksi tarvitsemme lukemiseen systeemejä ja kannustimia, alkoi selvitä: kirjojen nimet ovat liian yksinkertaisia. Toista oli ennen vanhaan, jolloin kirjakaappi komeili vielä joka perheen olohuoneessa, ja jo nimet sytyttivät lukuhaluroihun: Kuin kekäle kädessä, Pirita Karjalan tytär, Erektio Albertinkadulla, Maan väkevän lapset, Rakkaani tuli vuorilta, Kärsimysten kautta voittoon, Velipoika löi kerran, Pilvihin on piian nännit.

Hyviä kirjamessuja!